Ay-liike on kaikkien työntekijöiden asialla
Ensimmäinen kohtaamiseni ay-liikkeen kanssa oli Turussa vuonna 2003. Olin työssä vaatekaupassa; työssä, jossa viihdyin kovasti ja jonne tykkäsin mennä joka päivä. Kyseessä oli määräaikainen työ ja työtuntien määrä vaihteli viikosta toiseen, mikä oli hieman stressaavaa, koska se loi epävarmuutta, jonka puitteissa oli vaikea suunnitella mitään eteenpäin. Tavoitteenani oli kuitenkin tehdä esimiehiini niin hyvä vaikutus, että tuntejani lisättäisiin ja työsuhteeni lopulta vakinaistettaisiin.
Muutaman kuukauden täissä oltuani saapui poliisi kyselemään minusta niin muilta työntekijöiltä kuin erityisesti esimieheltä. Koska en tuolloin sattunut olemaan paikalla, poistuivat he tyhjin käsin. Myöhemmin sain kuulla, että syy siihen, että poliisi oli käynyt minua kyselemässä oli se, että edellisenä iltana oli tapahtunut yhteenotto. Joku oli sanonut poliisille siinä osallisena olleen miehen näyttäneen ”siltä vaatekaupassa töissä olevalta nuorelta mieheltä”.
Tullessani vuorooni myöhemmin samana päivänä esimieheni irtisanoi minut. Minä olin ymmälläni: minähän olin tehnyt työni niin hyvin kuin vain mahdollista! Mitään syytä minulle ei annettu. Poliisikaan ei ollut voinut kertoa esimiehelleni, miksi minua etsittiin, joten hän oletti pahinta.
Lähdin töistä epäuskoisena, hämmentyneenä, järkyttyneenä ja surullisena. Jotainhan minun oli täytynyt tehdä väärin, mutta mitä? Kyseessä oli yksi ensimmäisiä työpaikkojani, joten ymmärrettävästi luotin työnantajaani eikä minulla tullut mieleenkään, että minulla olisi väärin kohtelua kokiessani oikeuksia.
Sain hetken päästä soiton työkaveriltani, joka ihmetteli, missä olin. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Myös hän oli ihmeissään potkujeni perusteista. Hän oli kuitenkin minua paremmin perillä asioista – saatuaan kasvaa yhteiskuntaan, jossa kaikkien oikeuksia valvotaan. Hän kehotti ottamaan heti yhteyttä lakimieheen ja hänen ohjeistuksestaan soitin Palvelualojen ammattiliiton PAMin työntekijän oikeuksista neuvovaan ihmiseen.
Myös hän oli ymmällään kokemuksestani, mutta osasi antaa liudan neuvoja siitä, miten minun tulisi edetä, mitä tuoda esiin yhteydenotossani työnantajaani ja millaisia seuraamuksia olisi työnantajan kannalta sillä, mikäli hän ei muuttaisi päätöstään.
Seuraavana päivänä menin työpaikalleni ja pomon puheille. Kerroin hänelle kaikista niistä työelämälainsäädännön pykälistä, joita hän oli toimillaan rikkonut ja muistutin häntä oikeuksistani työntekijänä.
Siitäkös hän hämmästyi. Ensinnäkin hän oli yllättynyt siitä, että olin vuorokaudessa oppinut näin paljon ja siitä, että uskalsin puolustaa itseäni ja oikeuksiani. Hän sai huomata tehneensä väärin, mutta sitä hän ei kyennyt minulle kasvotusten myöntämään – hän vain pyysi minua poistumaan ja sanoi olevansa myöhemmin yhteydessä. Seuraavana päivänä puhelimeni soi ja minut pyydettiin takaisin töihin. Anteeksipyyntöä en koskaan saanut, vaan minun piti tyytyä lukemaan se rivien välistä. Minulle se kuitenkin riitti, sillä olin koko ajan vain halunnut saada jatkaa työssä, josta tykkäsin ja jossa koin olevani hyvä.
Miksi kerron tarinani nyt? Koska viime vuosina työnantajat ovat mm. palvelualalla ajaneet erityisesti nuoret työntekijät ahdinkoon nollatuntisopimuksiin. Näissä tilanteissa työntekijät ovat käytännössä täysin työnantajansa armoilla: heillä ei ole päätäntävaltaa omiin työaikoihinsa, heillä ei ole mitään pysyvyyttä, he eivät voi suunnitella elämäänsä viikkoa eteenpäin eikä heillä ei ole mitään taetta siitä, että he kykenisivät työllään edes elättämään itsensä. Irtisanoutuminenkaan ei ole mahdollista, sillä oli tilanne kuinka epäreilu ja mahdoton, lätkäisee työvoimaviranomainen siitä 90 päivän karenssin, jonka ajaksi hän putoaa työttömyysturvankin ulkopuolelle. Ansiosidonnaiseenkaan hän ei ole oikeutettu, mikäli työtunnit ovat jääneet alle 18 tuntiin viikossa.
Nuoret ovat innokkaita kartuttamaan kokemustaan ja osoittamaan taitojaan. Puutteellisen koulutuksen tai ammatillisen kokemuksen vuoksi he ovat työmarkkinoilla erityisen haavoittuvaisessa asemassa eivätkä monesti joko tunne oikeuksiaan tai uskalla vaatia, että niitä kunnioitettaisiin. Onneksi on ay-liike.
Työntekijän asemassa tämänkin maan historiassa tapahtuneet parannukset ovat nimenomaan AY-liikkeen ansiota. He ovat tehneet väsymätöntä työtä, jonka hedelmistä ihan jokainen työntekijä, kuului hän liittoon tai ei, saa nauttia. Palkallinen sairausloma, maksimityöaika, riittävä lepo, vakuutukset, työttömyyskorvaukset, palkalliset äitiyslomat…. nämä ovat vain muutamia esimerkkejä siitä.
Omalla kohdallani ay-liike, tässä tapauksessa PAM, pelastivat työni, mutta ennen kaikkea vahvistivat uskoani yhdenvertaiseen Suomeen ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan. Kehotan siis vakaasti jengiä luottamaan näihin instituutioihin. Ei sitä nimittäin koskaan voi tietää: huomenna voi olla sinun vuorosi käydä apua. Ja, kiitos ay-liikkeen, sinä tulet sitä myös saamaan.
> Ay-liike on kaikkien työntekijöiden asialla
ooo
Noin _oli_ aikaisemmin kun SAK:a eivät johtaneet maisterisosialistit.
Johtopaikoille pääsemiseksi pitäisi kyetä esittämään känsät käsissä.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvin on kokomustan ja EK:n lobbaus uponnut. Työntekijä saa pärjätä vain omillaan. Jos ei pärjää, auttaminen on kiellettyä. Milloinkahan avantoon pudonneen auttaminen kielletään…
Ilmoita asiaton viesti
”Miksi kerron tarinani nyt?” Koska, tällä erää yrität eduskuntaan Sosiaalidemokraattien siivellä. Ketkä kuvittelet olevan kohderyhmä, jolle satujasi sepität? Mutta älä lannistu, kaikki joilla on pakkomielle vallankahvaan, ovat tuuliviirejä. Epikuros sanoo: Viisas mies ei ota osaa yhteisiin asioihin, ellei siihen ole joku erityinen syy.
Ilmoita asiaton viesti