No-ne-somalit

2000-luvun alkupuolella olin liikenteessä Turun keskustassa yöelämän ollessa vauhdikkaimmillaan. Kello oli jotain puoli kolmen jälkeen aamulla. Näin kahden suomalaismiehen tappelevan jostain, mikä baari-illan jälkeen on Suomessa ihan tavallista käytöstä nakkikioskin lähettyvillä.

Olin jo tottunut tuohon, mutta tuolla kertaa siinä näkymässä pysähdytti se, että kundit haukkuivat toisiaan riidan keskellä ”saatanan somaliksi”. Ensialkuun olin huvittunut, mutta sitten alkoivat nostaa päätään ihan toisenlaiset tunteet. Missä vaiheessa minun identiteetistäni tuli haukkumasana?

Olin surullinen, loukkaantunut, vihainenkin. Kuinka he kehtasivat? Mitä oli tapahtunut? Ja miksi?

Aloin katsella ympärilleni eri lailla ja huomasin, että me ensimmäisen polven somalit oltiin epäonnistumassa uudessa kotimaassamme. Syitä oli monia. Niin moni asia oli niin uutta ja erilaista: ilmasto, kieli, kulttuuri, suomalaisten tuppisuisuus… mutta vikaa oli myös omissa asenteissamme.

Jossain vaiheessa minua turhautti niin, että olin jopa vihainen ”omilleni”. Sisäisesti aloin jopa inhota syntyperääni, mikä on kuitenkin yksi niistä asioista, joihin kukaan meistä ei voi mitenkään vaikuttaa. Muistan, kuinka jotkut eivät edes uskaltaneet myöntää olevansa somaleja. Mitä enemmän asiaan tutustuin, sitä enemmän tajusin, ettei syy ollut kokonaan meidän, vaan tämän hyvinvointiyhteiskunnan sosiaaliturvajärjestelmän, johon jengi oli kotiutettu.

Ensimmäisen polven somaleille opetettiin, miten hakea rahallista apua, ei miten löytää työ, miten ja missä kouluttautua ta miten päästä elämässä eteenpäin. Ennen kaikkea meiltä puuttuivat kaikki ne verkostot, joiden avulla ihmiset pääsevät kiinni juttuihin ja mahdollisuuksiin ja sitä kautta menestykseen. Niitä ei ollut, koska meillä ei ollut syntymästämme ja perhetaustamme kasvamaan lähteneitä juuria, mutta myös, koska kieli esti niiden luomisen.

Työttömyys oli korkealla, samoin nuorten syrjäytyminen.

1990- luvulta 2000- luvulle suurin osa somalialaisista eli vain puoliksi. Eli ajatus, että kaikki tämä oli vain väliaikaista ja että kohta päästäisiin palaamaan takaisin. Tuo unelma kesti aikansa, mutta todellisuus pisti sen uusiksi. Näin kävi meille kaikille, myös minulle.

Tilanne siellä ”kotona” ei parantunutkaan. Somalian levottomuudet vain jatkuivat. Klaanisotien jälkeen tuli voimaan islamin laki, jonka aikana tilanne rauhoittuikin ehkä noin puoleksi vuodeksi. Sitten tuli Etiopian armeija ulkovaltojen tuella. Ja sitten syttyi sisällissota. Sitten tuli merirosvous. Ja sitten islamistien terroriryhmät. Ihan niinkuin kaikki tietävät.

Tässä vaiheessa sinnikkäimpienkin oli pakko tajuta, että sitä elämää, jota oltiin odotettu ei enää tulisi. Meidän oli alettava tosissamme rakentaa elämämme täällä ja tehdä töitä oman tulevaisuutemme eteen.

Jengi alkoi luoda kontakteja ja tuli ryminällä mukaan mm. kuljetusalalle, palveluammatteihin ja hoiva-alalle. Alettiin järjestäytyä ja suunnitelmallisesti tehdä töitä yhteisön, sen Suomeen juurruttamisen ja sen kokemien haasteiden ja ongelmien eteen.

Joskus kuulee valitusta siitä, kuinka somaleilla on kymmeniä yhdistyksiä ja niitä kaikkia tuetaan hirveillä julkisilla varoilla. Pitkän linjan järjestöaktiivina voin kertoa, ettei tuo ole totta, niinkuin kuka tahansa tässä yhdistysten luvatussa maassa järjestötoiminnassa mukana oleva tietää. Jotkut isoimmista saavat julkisia avustuksia, mutta isommat ovat niiden kuviotkin. Suurimmaksi osaksi tuloksia puserretaan esiin talkoovoimin ja todella pienin käytännön resurssein.

Yhdistysten kautta on tehty aktiivista vaikutustyötä yhteisön parissa. Sillä on edesautettu nuoretn tulevaisuutta mm. tukemalla heidän koulunkäyntiään. On tärkeää muistaa, että monen täälläkin syntyneen suomensomalin vanhemmat tulevat olosuhteista, joissa kouluja ei ole välttämättä käyty senkään vertaa, että olisi koskaan opittu edes lukemaan. Siksi noilla lapsilla ei ole mahdollisuuksia saada esimerkiksi läksyihin kotona samanlaista apua kuin joillain muilla lapsilla ja siksi olemme yhteisönä ottaneet tämän asiaksemme. Kaikki teistäkin ehkä tuntee sen afrikkalaisen sanonnan siitä, kuinka lapsen kasvattamiseen tarvitaan ihan koko kylä.

Olemme tukeneen lasten liikkumista ja urheiluharrastuksia, olleet apuna vanhusten hoidossa (perinteiset lähtömaiden perheyhteisöt kun ovat monella nyt hajaantuneet ympäri maailmaa) auttaneet ihmisiä pääsemään sisälle suomalaiseen yhteiskuntaan (kun kaikki on uutta, ei ihmisellä ole mitään käsitystä kuinka paljon on vielä asioita, joista hän ei ole koskaan kuullutkaan) ja tsempanneet nuoria eteenpäin niin koulutukseen kuin työelämään, mm. eri koulutusmahdollisuuksia kartoittamalla ja CV:n teon kaltaisissa taidoissa opastaen. Kolmas sektori on siis ollut ratkaisevassa asemassa toimiessaan linkkinä uusien tulijoiden ja uuden maan välillä.

Halusin kirjoittaa tämän blogin koska tiedän niin monia somalinuoria, jotka painiskelevat edelleen identiteettikriisin kanssa ihan niinkuin tiedän olevan kantasuomalaisissa olevan niitä, jotka haluavat vain osoittaa, että me olemme ryhmänä ihan yhtä tuomittuja epäonnistumaan kuin mitä romanien uskottiin olevan enen meitä.

(Tuosta tuli muuten mieleen yksi järjestökentän tapahtuma, jossa romanijärjestön edustaja kertoi yhteisöönsä kohdistuneista ennakkoluuloista ja vihamielisistä asenteista. ”Onneksi tulivat somalit”, hän nauroi. ”Meistä tuli enää vain toiseksi vihatuin ryhmä!”)

Haluan muistuttaa, etteivät nuo ihmiset ole oikeassa. Uskon ihan oikeasti, että somaleilla tulee pitkällä tähtäimellä olemaan positiivinen vaikutus suomalaisuuteen ja suomalaiseen yhteiskuntaan. Ei tämä millään hokkus pokkus- tempulla tule tapahtumaan, vaan pitkäjänteisellä yhteistyöllä ja sillä, että näille ensimmäisen ja toisen polven suomalaisille (ei toisen ja kolmannen polven somaleille) annetaan mahdollisuuksia, joilla he pärjäävät tässä maassa ja ovat hyödyksi paitsi itselleen, myös tälle maalle.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana muutos on jo alkanut ja sen tulokset ovat ihan selkeästi nähtävissä.  Somalinaisten lapsimäärä on kääntynyt voimakkaaseen laskuun, koska nuoret kouluttatutuvat ihan eri mittakaavassa kuin aikaisemmin. Somalitaustaisten oppilaiden osuus toisen asteen opiskelijoista (niin lukio kuin ammattikoulut) on puolestaan käntynyt jyrkkään nousuun. Yhteiskunnallisen osallisuuden ja aktiivisuuden kasvusta kertoo mm. oikeusministeriön tällä viikolla julkaisema ”demokratia ja äänestys”- tutkimus, joka kertoo somaliyhteisön äänestysprosentin olevan samaa luokkaa kantasuomalaisten kanssa. Kaikista maahanmuuttajayhteisöistä se onkin jo pitkään ollut korkeimpia.

Kirjoitan tätä myös siksi, että minullekin on siunaantunut noita jälkeläisiä ja todellakin toivon (voiko sanoa, että odotan?) että he kouluttautuvat ja menestyvät tässä maassa; ainoassa kotimaassa joka heillä on koskaan ollut. Toivon, että he saavat vapaasti päästä toteuttamaan täyden potentiaalinsa ja menestyä ilman, että heille olla jatkuvasti hokemassa sitä, ettei tämä ole heidän paikkansa eikä heillä ole oikeutta siihan ja tuohon tai että ei heistä ole johonkin koska somali. Että lopulta ne viimeisetkin sissit väsyisivät ristiretkeensä ja antaisivat lasteni olla maahanmuuttajien sijaan sitä, mitä he meidän vanhempiensakin silmissä ovat: ihan tavallisia lapsia. Ihania, rakkaita, ainutlaatuisia, lahjakkaita, fiksuja ja valoisia lapsia.

PS. Tiesitkö,että Suomessa on somalilääkäreitä jo ainakin 15? Ja että lisää valmistuu joka vuosi? Ja että jos kaikki palvelualalla työskentelevät somalit (siivoojat, kaupan henkilökunta, bussikuskit, taksinkuljettajat jne.) menisivät lakkoon, niin sen vaikutukset saisi huomata ihan koko Suomi.

Oletko myös huomannut, että lentokentillä sinun turvallisuutesi on niinikään näiden turvallisuusalalla toimivien nuorten ammattilaisten käsissä? Edellisten kunnallisvaalien jälkeen meistä löytyy myös 12 valtuutettua, ympäri Suomen ja puoluerajojen. Meistä löytyy niin jalkapalloilijoita, laulajia, supermalleja, näyttelijöitä, kirjailijoita, tohtoreita, presidenttiehdokkaita, poliitikkoja… ja ihan tavallisia Faraheja ja Fadumoja. Ja joka ikinen meistä on arvokas.

abdirahimhussein
Sitoutumaton Helsinki

Abdirahim ”Husu” Hussein on Suomen PENin sananvapauspalkinnolla palkittu kansalaisaktivisti ja helsinkiläinen 5 lapsen isä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu