#Metoo #Notyoutoo?

Koko kuluneen viikon naisten (ja joidenkin miesten) somefeedit ovat täyttyneet #metoo-päivityksistä. Kyseessä on maailmanlaajuinen, järkyttävän suosion saanut kampanja, jolla haastetaan tekemään seksuaalisesta häirinnästä, ahdistelusta ja väkivallasta näkyvää. Tavoitteena on kaikessa yksinkertaisuudessaan osoittaa ongelman laajuus ja pyrkiä tälla lailla vaientamaan ilmiön laajuuden ja vakavuuden kieltävien tahojen vähättely. 

Ja nimenomaan järkyttävää kampanjan saama suosio onkin. Eräskin tuttava kertoi, että oli törmännyt noihin sanoihin käytännössä joka ikisen naispuolisen Facebook-kaverinsa kohdalla. Joka ikisen. 

Moni oli myös tarkentanut päivityksiään omakohtaisin kokemuksin. Yksi toistuva teema oli se, että kirjoittaja oli alkanut miettimään että ”no eihän tämä nyt mitään ole…” ja että ”eihän tämä mitenkään epänormaalia ole?”. Eräskin sivuutti osakseen jatkuvasti saamansa kohtelun odotettavissa olevana normihuoritteluna. Juuri tämä kertoo siitä, kuinka vääristyneeksi maailman on jo annettu kehittyä. Kyllä, se on nimenomaan väärin! Ja epänormaalia!

Ilmiö on minulle tuttu rasismin näkyvimmästä ilmenemismuodosta: ihonväriin perustuvasta häirinnästä. Ihan niinkuin se on varmasti ihan joka ikiselle tässä maassa kasvavalle ja valtaväestön värityksestä poikkeavalle yksilölle. Monilla siitä, liki päivittäisestä ahdistelusta, on tullut niin arkipäivää, että sille on tullut jo käytännössä sokeaksi ja kuuroksi. Siihenkin turtuu niin, että siitä tulee jo ”normaalia”. Ja taas päädytään saman kysymyksen äärelle: eihän tämän näin pitäisi mennä? 

Ja kun yrität puhua aiheesta (oli kyseessä kumpi tahansa häirintä) saat osaksesi joko silmien pyörittelyä tai kommentteja siitä, kuinka ”haluat vain uhriutua.” Mitähän hemmettiä kukaan sillä voittaisi? On vaikea keksiä absurdimpaa argumenttia kuin se, kun valkoinen selittää vakavissaan, että koska hän ei ole kokenut Suomessa rasismia, ei sitä ole (voinut kokea kukaan muukaan)” 

Minulla on sitäpaitsi fiilis siitä, että niin näiden molempien ilmiöiden takana kuin niitä vaientamassa ja väheksymässä on ihan sama ihmisryhmä. Kuinka monta kertaa olemmekaan saaneet kuulla, ”ettei Suomessa ole mitään seksuaalista häirintää ja ahdistelua ollut ennenkuin ne maahanmuuttajat alkoivat saapua tänne?” Kyllä sitä on. Vilkaiskaa vaikka omien naispuolisten tuttavienne Facebook-tilejä. Samaa karua tarinaa kertoivat myös parin vuoden takaisen #lääppijä-kampanjan kymmenet tuhannet viestit. Sitä on ollut aina. Se ei vain sinua kiinnostanut.

Asialla ovat olleet niin ventovieraat kuin tuttavat, työnantajat ja kollegat, aikuiset ja nuoret, selvinpäin olevat ja känniääliöt. Ihan tavalliset miehet. Ehkä jopa sinä itse? Ehkä jopa sitä tajuamatta? Ahdistelijoita on nimittäin vähintäänkin yhtä paljon kuin ahdistelun uhreja. Eli ihan älyttömästi.

Varhaisimmat kokemukset noiden naisten Facebook-päivityksissä ovat peräisin jo lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta ja seuraavat mukana näköjään koko loppuiän. Ja taas valitettavan moni kertoo tottuneensa niihin niin, että ”ei niitä enää edes tule ajatelleeksi. ” 

Joitain vuosia sitten julkaistu Väestöliiton selvitys kertoi jopa joka neljännen kasiluokkalaisen kokeneen jonkinasteista seksuaaliseksi laskettavaa häirintää. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat ahdistelua kokevat pojat ja miehet, joiden kohdalla asiaan littyy vielä ihan erityinen stigmansa ja häpeänsä. Ihan turhaan tosin tässäkin. Asiaa ympäröivällä hiljaisuudella ylläpidetään vain väärintekijöiden rauhaa jatkaa puuhiaan. 

Ongelma on siis todellinen ja hälyttävä. Miksi tietyillä tahoilla on sitten niin suuri tarve yrittää lakaista asiaa maton alle? ”Kännissä ja läpällä?” ”Pojat on poikia?” ”Mitäs sitten pukeuduit noin ellet halunnut sitä huomiota?” Lukekaapa huviksenne asiasta omilla kasvoilla puhuneen muusikko Paula Vesalan asiasta osakseen saamat kommentit. ”Sitä saat mitä tilaat.”

Ei, pojista ei kasva tuollaisia miehiä, ellei heidän anneta kasvaa sellaisiksi. Ei, ongelma ei ainakaan katoa, jos sitä esiintuovia yritetään hyssytellä hiljaiseksi. Ei, kenellekään ei tehdä palvelusta sillä, että vääryyttä kokeneita itseään syyllistetään ja tekijöiden annetaan vain jatkaa hommiaan. 

Haluammeko me todella elää maailmassa, jossa tällaiset asiat ovat normaaleja? Jossa äitimme, sisaremme, tyttäremme ja ystävämme saavat jo varhaisvuosistaan tottua siihen, että heidän vartalonsa on kaikkien muiden omaisuutta; joka ikisen vapaasti kommentoitavissa ja kähmittävissä? Vastaus ei voi olla se, että uhreja vaaditaan ”kasvattamaan paksumpi nahka” ja ”olemaan loukkaantumatta niin helposti”. Vastauksen on oltava se, että näille typeryksille tehdään selväksi että näin ei toimi kuin täysi ääliö. Eikä se maailma siitä itsestään mihinkään muutu. Meidän itsemme on oltava se muutos. 

Onnistunut vuorovaikutus vaatii tilanteessa kuin tilanteessa toisten ihmisten sosiaalista lukutaitoa. Ei mitä tahansa voi möläyttää missä tahansa. Eivät kaikki teot ole sallittuja ja ymmärrettäviä. Ja kyllä, kyllä se vähän opettelua vaatii. Valitettavan usea Elämäm koululainen vain tuntuu jääneen tässä luokalle. 

Joskus lähestymisyritykset eivät tuota toivottua tulosta. Joskus sitä saa pakit. Niin käy meille kaikille. Ei se silti anna oikeutta huuteluun, huoritteluun tai haukkumiseeen. Eikä se, että koet toisen ihmisen puoleensavetävänä anna sinulle oikeutta koskea häneen ilman hänen lupaansa ja selkeästi ilmaistua toivomusta siitä. Se, että sinulla on tarpeita, ei tarkoita sitä, että sinulla on oikeus odottaa kenen tahansa tyydyttävän ne vain koska sinä sitä haluat. Ei selvinpäin eikä kännissä. 

Jos et osaa käyttäytyä aikuisen ihmisen lailla, pysy poissa ihmisten ilmoilta. Jos et osaa kantaa vastuuta teoistasi alkoholin vaikutuksen alaisena, pysy erossa viinasta. Kyseessä on opittu ongelma, josta voi oppia poiskin, kuten tämän blogin kirjoittaja tietää

Oli kyseessä sitten rasistinen tai seksuaalinen häirintä, on ratkaisu yksinkertaisuudessaan niin helppo, että on ihan älytöntä, etteivät ihmiset siihen muka kykene. Asetu toisen ihmisen asemaan. Mieti, haluaisitko itse osaksesi kohtelua, jota koet oikeudeksesi oksentaa muiden niskaan? 

Teillä kaikilla on ihan varmasti naispuolisia läheisiä, ehkä jopa tyttäriä? Onko tämä sellaista, mitä sinä toivoisit heidän joutuvan kokemaan läpi koko elämänsä? Miltä sinusta tuntuisi heidän kertoessaan kokemuksistaan? Käskisitkö sinä häntä silloin ryhdistäytymään vai haluaisitko opettaa niille idiooteille käyttäytymistapoja ihan omin käsin? 

Olen itse poika, veli, aviomies ja isä. Minä tiedän, mikä minun vastaukseni tuohon on.

abdirahimhussein
Sitoutumaton Helsinki

Abdirahim ”Husu” Hussein on Suomen PENin sananvapauspalkinnolla palkittu kansalaisaktivisti ja helsinkiläinen 5 lapsen isä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu