Kilpailutettu kärsimys – mikä on hyvinvointivaltion hinta?

 

Historian saatossa useat suurmiehet ja -naiset ovat toistamiseen muistuttaneet, kuinka yhteiskunnan sivistyneisyys mitataan siinä, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia jäseniään; vammaisia, vanhuksia ja hätää kärsiviä. Tällä mittarilla Suomi liukuu tällä hetkellä hurjaa vauhtia kohti häntäpäätä.

Kansalaiset keskiluokkaa myöten on saatu uskomaan porvarihallituksen kirkkain silmin hokema mantra kilpailutuksen eduista. Samaan aikaan kun kansalaiset keskittyvät tappelemaan keskenään mitä mitättömimmistä asioista, on yhä useampi kuitenkin joutunut omakohtaisesti huomaamaan, kuinka meitä on suoraan sanoen kusetettu. Mikäli lähipiiriisi kuuluu joko vammais- tai vanhuspalvelujen varassa eläviä, on näkemyksesi jatkuvien kilpailutuskierrosten jälkeisestä todellisuudesta todennäköisesti kaikkea muuta kuin ruusunpunainen.

Yhden tämän kokeneen perheen tarinan kertoi eilen YLE. 29-vuotiaan vaikeavammaisen Jennin palveluntarjoaja on viimeisen seitsemän vuoden aikana vaihtunut kolme kertaa eikä taso ole vaihdosten myötä ainakaan parempaan suuntaan mennyt. Vanhustenhuollon ala-arvoisuus on ollut tiedossamme jo vuosia ja useat alalla työskentelevät ovat nimettömyyden turvin rohkaistuneet kertomaan mediassa, miten heidän voimavarojaan ja työssäjaksamistaan ajetaan jatkuvasti vain tiukemmalle.

Kustannustehokkuudessa pysymisen vaatima kasvava työmäärä,  kilpailukykyisen hinnoittelun nimissä putoava palkka ja nollasopimusten mukanaan tuoma jatkuva epävarmuus ovat alalla arkipäivää. On suorastaan ihme, että maailmasta löytyy sankareita, jotka silti jaksavat hakeutua näihin elintärkeisiin tehtäviin. Nykyisten poliittisten päättäjien linja kun ei ainakaan näytä heidän korvaamatonta panostaan arvostavan.

Palveluja ja hankintoja kilpailutettaessa on hinta käytännössä aina se, joka ratkaisee. Sanoohan sen jo järkikin: ei kai niitä muuten kilpailutettaisi ellei juuri halpuuttamisen nimissä? Terve maalaisjärki tietää kuitenkin myös sen, ettei sitä hyvää halvalla saa. Rakennusala on toinen hyvä esimerkki siitä, mihin pelkkiin numeroiden tuijottamiseen perustuva kilpailutus johtaa: siihen, että voittaviin tarjouksiin ei kotimaisilla toimijoilla ole yksinkertaisesti varaa. Onhan se selvää, että vaikka Viron hintatason kaltaisessa maassa  elävillä on mahdollisuus tarjota parempaa diiliä, minkä seurauksena he saavat työn, jonka päätteeksi vievät keräämänsä ansionsa takaisin kotimaahansa tukemaan paikallista taloutta. Kuka tässä siis voittaa? Ei ainakaan Suomi.

Kuten Veikko Lehtonen JHL:n blogissa ansiokkaasti huomauttaa, on hoiva-alalla toiminut myös pienempiä yrittäjiä, joiden laadussa ei ole ollut moitittavaa. Ne kuitenkin jäävät kilpailun koventuessa väistämättä jalkoihin ja päätyvät aina vain isommiksi kasvavien megayritysten omistukseen. Niiden taustalla toimivia pääomasijoittajia kiinnostaa luonnollisesti vain voittojen maksimointi, ei se, minkä kustannuksella se tapahtuu.

Juuri tässä on valtion ja kuntien palvelujen ulkoistamisen suurin heikkous: niiden tehtävä kun on tarjota laadukasta hoitoa sitä tarvitseville eikä tuijottaa voittomarginaaleja, minkä vuoksi nimenomaan liikevaihdon kasvattamisen ajamien yksityisten liikeyritysten ottaminen mukaan yhtälöön on aina riskialtista. Heikompien selkänahasta kirjaimellisesti revittäviin voittoihin rakentuvalla kapitalismilla on oltava hyvinvointiyhteiskunnassa rajansa. Minun demariomatunnossani se menee tässä.

Elokuussa myös vammaisjärjestöt saivat pyörityksestä vihdoin tarpeekseen ja käynnistivät Ei myytävänä-kansalaisloitteen, jonka tavoitteena on rajata vammaisten tarvitsema välttämätön apu ja tuki hankintalain ulkopuolelle. Siinä Suomessa, jonka hyvinvointia on hartiavoimin yhdessä rakennettu viimeiset 100 vuotta, tuntuu älyttömältä, ettei tuo ole itsestäänselvää. Sitäkin suuremmalla syyllä olen ylpeä kansalaisaloitteesta ja sen kansalaisille tarjoamasta mahdollisuudesta saada (järjen) ääni kuuluviin.

Eduskunnan käsittelyyn vaadittavan 50 000 allekirjoituksen raja tuli täyteen tänään. Oma kannatusilmoitukseni oli jo 51 577. Jopa pääministeri Sipilä ilmoitti olevansa valmis ainakin harkitsemaan ainakin osan kilpailuttamisen rajaamista. Tähän yhdessä kaudessa puolueensa alkiolaisen perinnön pettäneeseen herraan en uskoani tosin enää laita. Eduskuntaan kyllä.

Eduskunnan käsittelyyn vaadittavan 50 000 allekirjoituksen raja tuli täyteen tänään.  Jopa pääministeri Sipilä ilmoitti olevansa valmis ainakin harkitsemaan ainakin osan kilpailuttamisen rajaamista. Tähän yhdessä kaudessa puolueensa alkiolaisen perinnön pettäneeseen herraan en uskoani tosin enää laita. Eduskuntaan kyllä.

Tulkoon järjen ääni Arkadianmäellä kuulluksi ja tämäkin epäkohta korjatuksi, sillä niin Suomi kuin sen haavoittuvaisimmat jäsenet ansaitsevat sen.

abdirahimhussein
Sitoutumaton Helsinki

Abdirahim ”Husu” Hussein on Suomen PENin sananvapauspalkinnolla palkittu kansalaisaktivisti ja helsinkiläinen 5 lapsen isä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu