Naisten ympärileikkaus – tarpeeton, haitallinen, vaarallinen ja väärin

Kulunut viikonloppuni alkoi kiireisissä merkeissä, sillä Iltalehti pyysi minua tuoreeltaan kommentoimaan Fenix Helsinki ry:n perjantaina julkaistua selvitystä naisten ympärileikkauksesta Suomessa. Aihe on henkilökohtaisuutensa vuoksi sellainen, että se herättää (ansaitusti) voimakkaita tunteita kenessä tahansa.

Vaikka en täysin ymmärtänyt Iltalehden uutisoinnissaan  tyylikseen valitsemaa sensaatiohakuista sormella osoittelua (kuten Facebookissa julkaisemassa vastineessanikin kerroin), kävi näkemykseni tuota barbaarista toimenpidettä kohtaan artikkelista käsittääkseni täysin selväksi. Se on väärin, eikä perusteltavissa uskonnollisilla, kuttuurillisilla, terveydellisillä tai millään muillakaan tekijöillä. Kyseessä on naisen kehon koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta julmasti loukkaava teko ja laajan levinnäisyytensä vuoksi yksi vakavimmista naisiin tällä hetkellä maailmassa kohdistuvista ihmisoikeusrikkomuksista. Itsekin yhtä minut pikkurillinsä ympärille kiertänyttä prinsessaa kasvattavana isänä en osaa kuvitellakaan, miltä tuntuisi, jos tytärtäni satutettaisiin noin.

Jo sen kutsuminen ”ympärileikkaukseksi” on loukkaus itse teon vakavuutta kohtaan. Tässä on kyse brutaalista silpomisesta. Sillä ei ole mitään tekemistä poikien ympärileikkauksen kaltaisen toimenpiteen kanssa ja siitä puhuminen samalla termillä hämärtää sitä, mitä se oikeasti on: naisiin kohdistuvaa julmaa ja ennenkaikkea täysin tarpeetonta väkivaltaa.

Kerroin haastattelussa avoimesti omista kokemuksistani: mm.  siitä, että kuten Fenix Helsingin julkaisussakin mainitut Ihmisoikeusliiton selvitykset ja somalialaistaustaisen lääkärin Mulki Mölsän Suomessa  aiheesta tekemä tutkimus osoittavat, ovat asenteet Suomenkin somaliyhteisössä kuluneiden vuosikymmenten aikana muuttuneet radikaalisti. Meitä kasvaa maassa jo kolmas sukupolvi ja sukupolvi sukupolvelta asiaa on tuotu esiin yhä rohkeammin. Joka kerta, kun olen kuullut puhuttavan ilmiöstä, on suhtautuminen siihen ollut nimenomaan kielteistä.

Iltalehden toimittaja Mika Koskinen oli tosin ovelasti jättänyt lopullisesta jutusta pois viittaukseni noihin tutkimuksiin ja esitti asian niin, että ”Husseinin mukaan asenteet ovat muuttuneet”; luoden näin lukijalle kuvan siitä, että minä ihan mutu-fiiliksellä heittelen huvikseni keskusteluun omia, mihinkään faktoihin perustumattomia näkemyksiä.

Ehkä tämä oli osaltaan vääristänyt sitä, miten Fenix Helsingin puheenjohtaja Ujuni Ahmed oli sanomiseni tulkinnut? Tai ehkä kyse oli juuri siitä, minkä heti tuossa blogin alussakin mainitsin: kyseessä on herkkä asia, joka herättää sen verran vahvoja tunnereaktioita, että niiden keskellä saattaa olla vaikeakin rauhoittua kuuntelemaan sitä, mitä toinen yrittää sanoa?

Väärin hänen tulkintansa joka tapauksessa oli. Minä eikä kukaan muukaan varmasti pyri vähättelemään ilmiön vakavuutta tai sen kokeneiden uhrien (ja uhreja he nimenomaan ovat) tuskaa ja häpeää. Päinvastoin – minähän olen nimenomaan kampanjoinut sen puolesta, että tähän saakka hiljaa olleet isätkin saataisiin näkyvämmin vastustamaan tuota täysin vältettävissä olevaa tragediaa.

Samoihin lähteisiin tukeudun oman yhteisön tuntemukseni lisäksi myös sanoessani, ettei Suomessa ole (onneksi) tullut ilmi ainoatakaan Suomessa suoritettua silpomista. (muihin yhteisöihinhän en tietenkään voi kantaa ottakaaan). Totuudenmukaisesti myös kerroin, etten (onneksi) ole kuullut ainoastakaan tapauksesta, jossa tyttö olisi viety esim. vanhempien lähtömaahan leikattavaksi. Onneksi, sillä yksikin tällainen tapaus olisi liikaa.

Nimenomaan jutussa haastatellun puheenjohtajan oman järjestön julkaisema selvitys myöntää, että tähän saakka on ulkomailla tapahtuneista leikkauksista ollut vain epäilyksiä ja että tämä on ensimmäinen kerta, kun sen läpikäyneitä tyttöjä on saatu edes haastateltavaksi. Tätäkin vasten hänen syytöksensä siitä, että ”näitä asioita tietoisesti vähäteltäisiin tai että ongelman olemassaolo kiellettäisiin” tuntuvat oudoilta. Oli ihminen vaikutusvaltainen tai ei, miten hän voi ”selkeästi sanoa asian tapahtuneen” jos tällaisesta ei ole tähän saakka ollut tietoa?

Valitettavia kyseisen puheenjohtajan näkemykset ovat myös siksi, että minun mielestäni koko ilmiö on sen verran vakava, että ansaitsisi nousta keskusteluun aivan muuten kuin siten, että se typistyy julkisuudessa kahden saman yhteisön jäsenen väliseksi väärinymmärrysten selvittelyksi. Etenkin, jos molemmat ovat asian suhteen vielä samalla puolella ja yksiselitteisesti tuomitsevat koko toimenpiteen!

Vakavasti ongelma on otettavakin. Sormella osoittelu yhteisön ulkopuolelta tai sen sisällä ei siihen kuitenkaan ole ratkaisu. Yhtä selvää on, että ongelman perinpohjaiseen kitkemiseen vaadittaan monen tahon yhteistyötä. Yhteisöjen itsensä lisäksi on niin kotouttamistoimenpiteistä vastaavilla viranomaisilla, kansalaisjärjestösektorilla, terveydenhuollon edustajilla kuin virkavallalla tässä roolinsa.

Minkään kulttuurisensitivismin varjolla on turha tehdä asian suhteen myönnytyksiä, joihin Helena Eronen olisi blogissaan valmis. Hän ehdottaa, että muiden keinojen epäonnistuessa ”tarjottaisiin ympärileikkauksia nukutuksessa julkisen terveydenhuollon piirissä”. Tämä on pahinta mitä voisimme tehdä: että sallimme sen, että maahanmme syntyy omaa, muusta väestöstä poikkeavaa laintulkintaa noudattava rinnakkaisyhteiskunta. Lain on oltava kaikille sama ja tämän suhteen on oltava nollatoleranssi.

Suomen lainsäädäntö ei ole erikseen kriminalisoinut naisten ympärileikkausta, vaan viranomaisten mukaan sitä käsitellään pahoinpitelyn tunnusmerkistön kautta. Näen tämän ongelmallisena jo sen vuoksi, että siinä missä pahoinpitelyistä pääsääntöisesti toivutaan ilman pysyviä fyysisiä vaurioita, ei asia ole koskaan näin naisten silpomisen kohdalla. Toimenpide on peruuttamaton ja siitä aiheutuvat  fyysiset haitat elinikäisiä. En siis näe mitään syytä sille, miksi toimenpidettä ei voisi erikseen nostaa rikoslakiin. Asiassa määrättävän rangaistuksen tulisi myös olla niin vakava, että jopa maasta karkoitus olisi mielestäni tähän syyllistyneiden vanhempien/ perheenjäsenten kohdalla perusteltua.

Jokaisesta asiasta löytyvän lähteen mukaan Suomessa ei ole ketään koskaan saatettu rikosoikeudelliseen vastuuseen silpomisen suorittamisesta tai osallisuudesta siihen. En tiedä, osaako kukaan kertoa, johtuuko tämä siitä, ettei poliisille ole tehty asiasta ilmoituksia vai siitä, etteivät ne ole johtaneet mihinkään toimenpiteisiin?

Suomen lainsäädännön kaikille takaama kehollinen itsemääräämisoikeus ja koskemattomuuden suoja ovat asioita, jotka täytyy tehdä selviksi kotoutumisohjelmaan kuuluvan yhteiskuntatietouden opetuksen puitteissa niin, että Suomen lain kanta tulee joka ikiselle kotouttamistoimenpiteiden alaiselle henkilölle selväksi, samoin kuin se, etteivät heidän mahdollisesti seuraamat uskonnolliset tulkinnatkaan vapauta heitä vastuusta. Suomessa jokaisen velvollisuus on seurata maan lainsäädäntöä, eikä tästä tingitä uskonnollisin perustein kenenkään kohdalla.

Niin Fenix Helsingin raportti kuin aikaisemmat asiaa tutkineet selvitykset ovat todenneet, että nykyään terveydenhuollon piirissä toimivilla on materiaalia ja koulutusta ilmiöstä. Samaiset lähteet kuitenkin myös osoittavat, ettei heillä kutenkaan ole joko riittävää osaamista tai rohkeutta puuttua asiaan sen havaitessaan. Tässäkin on aikaansaatava muutos. Heillä on oltava edellytykset ottaa asia puheeksi ja tuoda esiin tietoa siitä, ettei toimenpiteellä ole mitään terveydellisiä ansioita – päinvastoin. Jos ongelma on tähän saakka pysynyt piilossa, olisiko paikallaan kenties myös miettiä, pitäisikö tietyn ikäluokan koululaisille järjestää terveydentarkastus, jossa asiaa olisi mahdollisuus kontrolloida ja jolloin myös asianosaiset saataisiin varmemmin vastuuseen? Tämä myös siirtäisi vastuun ilmoittamisesta ja mahdollisesta vanhempiaan vastaan nousemisesta pois itse uhreilta, ja jatkaisi johdonmukaisesti sitä linjaa, että kyseessä on vakava rikos, eikä asianomistajasellainen.

Samoin meillä niissä yhteisöissä, joissa tiedetään ongelmaa esiintyvän/ esiintyneen on asiassa suuri rooli ja vastuu. Meidän on pidettävä huoli siitä, ettei kenellekään vahingossakaan synny tai jää sellaista käsitystä, että kyseessä olisi uskonnon tai kulttuurin oikeuttama teko, jota Suomessa oltaisiin valmiita katsomaan sormien läpi. Rasismikorttia on tässä kohtaa nimittäin ihan turha vetää esiin.

Lähtömaidemme kulttuureissa on piirteitä, jotka ovat osaltaan tehneet maista sellaisia, että jouduimme niistä pakenemaan. Kukaan ei edellytä meidän luopuvan juuristamme ja kulttuuristamme kokonaan, mutta meidän on kyettävä myöntämään, että niissä on asioita, jotka eivät yksinkertaisesti ole yhteensoviteltavissa uuden kotimaamme lainsäädännön kanssa. Tämä on ehdottomasti yksi niistä.

Meillä on velvollisuus puhua. Hiljaisuus on liian helppo tulkita hyväksynnäksi. Nimenomaan hiljaisuus synnyttää asiaan liitettyä häpeää, joka puolestaan auttaa ylläpitämään asian ympärillä vallitsevaa hiljaisutta. Asenteenmuokkaustyön on lähdettävä meistä itsestämme, eikä siinä ainakaan hyödyksi ole, jos jopa saman yhteisön jäsenet eivät pysty muodostamaan asiasta yhtenäistä rintamaa.

abdirahimhussein
Sitoutumaton Helsinki

Abdirahim ”Husu” Hussein on Suomen PENin sananvapauspalkinnolla palkittu kansalaisaktivisti ja helsinkiläinen 5 lapsen isä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu