Te kysyitte, minä vastaan osa 2

Heipä hei Husulta ja tervetuloa tämänpäiväiseen jaksoon blogini ”Te kysyitte, Minä vastaan”- erikoislähetyksestä. Avausjakson löydätte blogista täältä.

Tänään päästäänkin jo itse asiaan eli blogikirjoitusteni sisältöön.

Ei sillä, että ne lukijoita oikeasti kiinnostaisivat: keskustelua yritetään ohjata kokonaan toisille urille vaikka väkisin. En sitten tiedä ovatko kyseessä lukemattomat, samojen ihmisten kohdalla viikosta toiseen toistuvat tahattomat väärinymmärrykset vai tietoinen yritys harhauttaa huomio pois heille epämukavista aiheista. Veikkaan jälkimmäistä, mutta varmahan en voi olla. Teidänkin arvauksianne otetaan siis vastaan – yllätyspalkintoja luvassa!

Ihan ensimmäinen näistä harhautustrategioista on myös se kaikkein suosituin: olkiukko nimeltä haamukirjoittaja! (Sopivan ääniefektin tähän kohtaan löydät täältä.)

Mm. Jonia ihmetyttää se, ”kuka tätä USKOMATONTA blogia kirjoittaa” (Joni, meet Husu.) Isojen kirjainten käyttö on muuten Jonin itsensä valitsema tehokeino, vaikka osa minusta epäilee, ettei Joni tarkoita sitä tavalla, jolla toivoisin? Tapani sen sijaan sanoo asiat juuri niin jämptisti, kuin hänen kaltaiseltaan mieheltä odottaisikin: ”ihan aidostiko luulet, että Husu itse kirjoittaa nämä tekstit? Ei kirjoita.” (Tapani, meet Husu.) Pekka lainaa asiassa jopa Moosesta. Kiitos tästä hänelle (Snl 12:16).

Samainen Pekka myös toivoisi suurena humanistina, että ”antaisin haamukirjoittajani pitää välillä taukoa”. Kiitokset Pekalle huolenpidosta – lupaan tehdä juuri näin heti kunhan hän on ensin haamuosallistunut yhteen seminaariin, haamumaksanut laskut, haamutankannut auton, haamuruokkinut lapset ja haamupessyt huomiseksi puhtaat vaatteet. Tapani on siis varsin tarkkanäköinen arvioidessaan haamukirjoittajaan kovin kiireiseksi.

Jo edellä mainittu Tapani kehuu (kiitos, kiitos!) ”kaunista kirjoitusta” (tuohon saankin apua kuten olen aikaisemmin kertonut), mutta  Pekka (jep, sama mies) ei ole vakuuttunut.

”Jälleen huono blogikirjoitus”, on miehen armoton arvio, joskin syyksi hän arvioi sitä, että ”puolueenvaihdoksen myötä myös haamukirjoittaja olisi vaihtunut” (vaihtaisin mielelläni, mutta kun tästä mallista ei vaihdossa saa enää oikein mitään). Eikä muutos Pekan mielestä parempaan suuntaan ole: ”kepulaisen Husun kirjoitukset kun olivat selkeästi tasokkaampia kuin sosiaalidemari Husun” (Äh – nyt tuo kepulainen Husu vetää tuossa voitontanssia sen sosiaalidemari-Husun murjottaessa. Tästä tulee vielä pitkä ilta.)

Pekkaa ei muuten niin vain huijatakaan: hän on ihan varma tunnistaneensa tekstistä ”SDP:n puoluetoimiston vesileiman ja haamukirjoittajien rasvaiset sormenjäljet”. (Odottakaas hetki, jatketaan ihan kohta. Käväisen vain pesemässä käteni). Tässä kohtaa meneekin muuten jännäksi: Marja-Liisa kun näkee samaisten rivien välistä kepulaisten haamukirjoittajien jäljet!  (ja ääniefekti olkaa hyvä)

Myös Tapani suree pettyneenä, kuinka olen ”kuuliaisen kunta kinten (!) lailla antanut nimeni ja naamani propangandakoneiston käyttöön”. Ja aivan kuin tämä ei olisi jo tarpeeksi traagista, vie hän spekuloinnin vielä pidemmälle ja heittää ilmoille kysymyksen siitä, ”käyttääkö Husu haamukirjoittajaa vai haamukirjoittaja Husua?” ( no todellakin käyttää.)

Helena puolestaan on tunnollisesti verrannut itse tekstiä blogikommentteihin jättämiini vastauksiin ja päätynyt lopputulokseen, että ”niiden kirjoittaja todellakin on eri”. (Olisikin – alkaa nimittäin mennä hermot niihin molempiin!) Pekka – myös ihailtavaa ahkeruutta osoittaen – sen sijaan tyrmää tämän teorian ja joutuu myöntämään, että niin blogikirjoituksissa kuin niiden kommenteissa on havaittavissa saman kynän jälki: Husun. (ääniefektin paikka)

Toisaalla samainen Pekka tosin hämmentää pakkaa epäilemällä, että minulla on haamukirjoittajia kirjoittamassa myös kommenttejani. Varsin kylmäpäisesti hän jopa epäilee minun itseni olevan blogiin saamani tappouhkauksen takana (olisikohan Pekan paranoian aika mennä joko itseensä tai nukkumaan?)

Toinen kovin suosittu strategia on huomion harhauttaminen itse aiheesta mitä epäolennaisempiin yksityiskohtiin takertumalla. Tämän harrastajat kun toivovat, että itse tekstin aihe (johon heillä ei ole mitään järkevää sanottavaa) tai se,  mitä minä siitä sanon, näin unohtuisi.

Niinpä toisin kuin muuta maailmaa, Pekkaa (kyllä vain, sama mies) esimerkiksi ei kiinnosta Manchesterin terrori-isku tai edes minun jyrkän tuomitseva kantani siihen. Sen sijaan hän haluaa keskustella siitä, miksi olen ilmoittanut vuoden 1996 terrori-iskun vahinkojen määrän euromaassa asuvalle yleisölleni euroissa enkä punnissa, niinkuin Pekka olisi halunnut. Ilmeisesti Pekalle oli liikaa huomata olevansa samaa mieltä muslimimaahanmuuttajan kanssa?

Ja arvatkaa huviksenne, kuka on asialla, kun tekstistäni on kiireessä unohtunut yksi tavu ja naisministeri Miina Sillanpään sijaan siteeraankin ylpeänä naismisteriä. No Pekkahan se, oikein kahdella kärkevällä kommentilla varustautuneena (ja sitten te ihmettelette, miksi oikoluetutan tekstini ennen julkaisua? PS. ”Oikoluetutan”? Onko ihme, että tällainen kieli tuottaa joskus hankaluuksia?)

Kolmas myös kovasti käytetty strategia keskustelun delegitimisoinnissa (myös tällaisisten sanojen oikeinkirjoituksen kohdalla tarvitsen joskus apua) ja hiljentämisessä on siitä täysin irrallisten asioiden esiintuominen. Myös tämä kertoo siitä, kuinka epätoivoisesti kommentoija ei halua myöntää, että minulla onkin pointti. Tässä johtavia teemoja ovat yllättäen bantut (?)

Kun  minä haluan nostattaa keskustelua siitä, kuinka äärioikeisto on Trumpin hiljaisella tuella vahvistunut niin, ettei Ku Klux Klanissa tai natsilipuissakaan nähdä enää mitään väärää, nousee Vantaalta Mikan käsi heiluttamaan keltaista korttia. ”Ne bantut!”

Minun yrittäessäni jakaa tyrmistystäni siitä, että tällä hetkellä maailmassa elää enemmän ihmisiä orjuudessa kuin koskaan aikaisemmin, kajahtaa yleisöstä vuorostaan Markun ääni. ”Niin mutta kun ne bantut!”

Yksi kaikkein omaleimaisimmista (kyllä, tuokin sana korjattiin puolestani) blogikommentoijistani on epäilemättä Aimo. En tiedä miksi, mutta Aimoa huolettaa etenkin Etelä-Afrikkaan muuttaneiden somaleiden kohtelu. En varmastikaan osaisi vastata tuohon Aimoa tyydyttävästi; etenkään kun olen juuri käyttänyt 2338 merkkiä oikoakseni suomalaisen kansanedustajan maahanmuuttajista esittämiä valheellisia väittämiä.

Myös Etelä-Afrikkaan muuttaneiden somalien lukumäärä kiinnostaisi Aimoa. Googlen sijaan hän päättää kuitenkin kysyä asiaa minulta. Olen otettu, vaikka minun ajatuksenani olikin keskustella pakolaisten turhautumisesta turvapaikkaprosessin kestoon. Minusta alkaa tuntua, ettei Aimon kiinnostus minua tai kirjallisia tuotoksiani (2516 merkkiä tällä kertaa) ole kovin vakavalla pohjalla.

Pettymykseni ei silti selvästikään ole mitään verrattuna Pekka Olavin suruun siitä, ettei hänen ”entinen esimiehensä YLE tule enää koskaan lähettämään dokumenttia Eila Kännön elämästä”. Koetan parhaani mukaan tuntea myötätuntoa tätä kulttuurihistoriallista menetystä kohtaan, mutta sitten Pekka Olavi vetää esiin masturboivat saudi-arabialaiset (true story). Tässä vaiheessa en ihan oikeasti enää tiedä, mitä minun kuuluisi sanoa.

(Ja sitten te ihmettelette, miksi niin suuri osa kommenteista jää vastaamatta?)

Kiitos kuitenkin illan studioyleisölle. Ylihuomenna nähdäänkin ”Te kysyitte, Minä vastaan” -jännitysnäytelmän viimeinen, mutta ei todellakaan vähäisin osa. Luvassa on mm. lisää Aimoa.

Paljon lisää Aimoa. 

abdirahimhussein
Sitoutumaton Helsinki

Abdirahim ”Husu” Hussein on Suomen PENin sananvapauspalkinnolla palkittu kansalaisaktivisti ja helsinkiläinen 5 lapsen isä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu